Tarinoita Marchesin hevostallin arjesta. Toistaiseksi tekstit ovat tällä sivulla, kunnes tallin sivut ovat valmiit + saan sijoitettua nämä muualle (= blogiin)

Nikki Ferrarin vierailu Marchesin tilalla Milanossa, Italiassa.
"Milo Marchesi?" naisen ääni kajahti. Lucas kääntyi katsomaan nahkatakkiin pukeutunutta kypsemmän iän saavuttanutta koreaa naista, jonka olemuksesta huokui itsevarmuus ja määrätietoisuus.
"Oh, ciao! En ole Milo, mutta -"
"Kysyin, missä Milo Marchesi?"
"Ah, joo, anteeksi", Lucas vastasi nolostuneena, "Hän on jo maneesissa, se on tuolla ihan tämän tallin takana, öh, kattokin näkyy tästä, tuo valkoinen rakennus. Tulen saattamaan sinut -"
"Ei tarvitse, pääsen sinne itse. Gracias." nainen vastasi ilmekään värähtämättä jättäen Lucasin seisomaan niille sijoilleen. Nainen kiersi kivitallin ja astui kirkkaasti valaistuun maneesiin, jossa etsimänsä mies jo lämmitteli tuplavoikkoa ratsuaan.

"Nikki Ferrari? Tervetuloa, tervetuloa!" Milo hihkaisi huomatessaan naisen ilmestyneen maneesin liukuovista. Mies pysäytti ratsunsa ja oli nousemassa satulasta alas kunnioittaakseen Ferrarin perijätärtä, mutta tämä nosti kämmenensä ylös tyrmätäkseen miehen. "En minä mikään kuninkaallinen ole, istu vain alas satulaan. Tulin tänne sinua valmentamaan."
"Sì, sì. Oliko sinua kukaan edes vastassa? Lähetin Lucasin sinua vastaanottamaan ja ajattelin, että olisi saattanut sinut tänne."
"Oli siellä etupihalla sellainen nuori mies talikko kädessään, mutta kyllä minä tänne osasin itsekin löytää. Ei ollut vaikeassa paikassa." Nikki naulasi katseensa tiukasti kolmipalakuolaintaan mutustelevaan tammaan ja sipaisi kämmenellään tätä nopeasti nenäpiistä. "--- Mikä oli se teidän ongelmanne? En valitettavasti ehtinyt lukea tarkempia tietoja viestistänne, tulin tänne suoraan edellisen valmennettavan luota."
"Ei se mitään. Meillä on siis ongelmana hevosen haluttomuus hypätä. Lizzie on meidän uusin hevonen, ollut toki vasta kuukauden päivät, mutta siinä missä aiempien kanssa on näkynyt muutoksia lyhyessäkin ajassa, tämän tamman kanssa ei olla edistytty ollenkaan."
"Ja siltä on tsekattu hampaat?"
"Kyllä on, ei ole piikkejä eikä mitään. Eikä se kiimassakaan ole, olisi senkin jo huomannut. Tämä tokin muutenkin vähän jännittää sitä sun tätä, pelästyi eilen paskakärryäkin."
"Selvä. Aloitetaan ihan perusasioista. Lähdetään työstämään sitä ensin ravissa, hetken päästä laukassa. -- Siirrä se nyt reippaaseen, lennokkaaseen raviin. Rentoon!" Milo pyysi tamman raviin ja ratsasti sitä eteenpäin. Mies teki taivutuksia, puoliympyröitä, herätteli tammaa jotta saisi sen herkistetyksi. Tämän jälkeen mies nosti Lizzien laukkaan. "Hyvin liikkuu. Joskin vähän jäykästi, sen takaosa ei meinaa pysyä mukana, ratsasta sitä vaan enemmän eteen." Milo jatkoi ratsastusta Nikkin ohjeiden mukaisesti, minkä aikana Nikki rakensi yhden matalan pystyesteen.
"Haluan nähdä kun se hyppää. Este on hädin tuskin koiran kokoinen, jos se ei sitä hyppää niin sitten lopetetaan saman tien." Nikki ohjeisti.
Milo laukkasi puoliympyrälle, jonka jälkeen suuntasi estettä kohti. Hevonen nosti ja käänsi päätään nähdäkseen esteen, höristi korvansa ja näytti siltä että esteelle lähestyminen sujui, mutta juuri ennen estettä tamma teki äkkipysähdyksen. Milo horjahti tamman kaulalle, mutta keräsi itsensä nopeasti takaisin satulaan. "Kokeilkaa vielä uudestaan, ota lähestyminen kauempaa ja ratsasta tällä kertaa sitä vielä enemmän eteen. Ja rentouta sun alakroppas, sä vaan hidastat sitä koko ajan sun jäykällä istunnallas."
Milo teki työtä käskettyä, kiersi kentän ympäri ja lähti taas lähestymään estettä. "Pidä tahti, älä anna venyttää askelta liikaa! Nyt pieni pidäte... Nyt pohjetta pohjetta!" Nikki huusi keskeltä maneesia.
Tällä kertaa Lizzie ei kieltänyt, mutta otti loikan vasta kun meinasi osua esteeseen.
"Joo lopetetaan nyt. Sillä on joku vikana. Ratsasta se tänne, minulla on epäilys." Nikki käski. Nainen tutkaili tamman päätä, sieraimia, kuolaimia. Nikki heilautti käsiään tamman silmien edessä, johon tamma reagoi pienellä viiveellä mutta voimakkaasti.
"Jep. Kuten arvasinkin. Tämä hevonenhan on sokea."
"Mitä?"
"No ei ehkä sokea, mutta sillä on selvästi näköaistissa vikaa. Ja koska se ei näe eteensä kunnolla se ei halua hypätä tai hyppää vasta ihan viime metrillä kun tajuaa mitä edessään on. Ja siksi niitä kottikärryjäkin pelkäsi. Sileälle siitä vielä on hevoseksi, mutta esteratsua siitä ei tule."
"Vau. No siinäpä uutinen. En minä edes ajatellutkaan, eikä se edes näytä siltä että olisi näössä vikaa, siis ulkoisesti."
"Eipä se välttämättä näykään, sen toteaa lopulta eläinlääkäri. Voi olla mitä vain vammasta johonkin silmänpainetautiin. Sameat ne on joka tapauksessa nyt kun tarkkaan katsoo." Nikki vilkaisi rannekelloaan yrittäen kuitenkaan näyttää liian epäkohteliaalta. "Meillä on kyllä vielä aikaa, voidaan jatkaa kouluvalmennuksena, vaikken mikään kouluratsastaja olekaan."
"Kyllähän se sopii." Milo vastasi.

Valmennus päättyi ja Nikki jatkoi taas kiireesti matkaansa, hänellä oli kuulemma vielä kolmas milanolainen valmennettava samalle illalle. Milo talutti Lizzien pesukarsinaan, huuhtoi tältä pahimmat hiet pois ja vei karsinaan lepäämään. Milo huokaisi pitkään. Se oli osin harmitusta mutta osin myös helpotusta siitä, että Lizzien hyppyhaluttomuudelle löytyi syy. Lizzietä hän ei kyllä voi pitää, kilpaesteratsastaja kun oli, mutta mahdollisesti siskonsa voisi olla tamman omistajuudesta kiinnostunut. Hän laittoi tekstiviestiä isälleen. "Papà, Lizzie on sokea eikä ole esteratsuksi. Annan sen Lucialle. Oliskohan se ruunikko ori vielä kaupan?"
Meni vain joitain minuutteja, kun isä vastasi.
"Cap on sinun nyt."